Tuntuu vaikealta jättää jotkin asiat pois mielestä, kun samalla elää tavallaan hetkessä  asiakkaan mukana. Täytyy yrittää opetella ettei niin tunteella ajattelisi, mutta se ei ole helppoa.  Tuntuu niin vaikealle, surulliselle seurata vierestä tukien, lohduttaen luopumisen matkaa. Luopumista ihmisestä joka on lapselle koko maailma ja vielä enemmän.

Miten voi kertoa sen totuuden ja valmistella lasta siihen mikä on edessä, kun toisella niin vahva usko siihen että kaikki muuttuu taas hyväksi ja tämä hetki on vain pahaa unta. Miltä mahtaa tuntua lapsesta kun hänen elämänsä tärkein ihminen ei enää tunnista häntä?, ei pysty puhumaan tai kommunikoimaan?...makaa vaan paikallaan ja jättää pikkuhiljaa tämän kaiken maallisen taakseen, nukahtaen viimeiseen uneen. Miten kertoa minne tärkeä ihminen menee, miten lohduttaa ja saada taas kokoon pieni ihminen joka särkyy palasiksi? Miten kertoa että elämä jatkuu ihan varmasti kuitenkin vaikkei ehkä tänään tunnu siltä, mutta koittaa vielä päivä kun suru väistyy ja muisto säilyy sisimmässä sydämessä aina. Ja se rakkaus ei sieltä koskaan häviä, eikä koskaan kukaan pysty sitä ottamaan pois!

Nuku tähti helmassa päivän!

 Joskus tuntuu siltä että kaikki menee menojaan,  
 edestäni ovi avataan ja suljetaan.
Tuulen lailla mieli myrskyää ja raivoaa,
kyyneleet sade pois huuhtoo kokonaan.

 Jaksaako mun siipeni kantaa, sinne minne lentomatka on?
 Jaksaako mun siipeni kantaa, kantaa minut uuteen huomiseen?

 Takerrun mä hapuilevin käsin oksaan ohueen,
 viimeisillä voimillani rukoillen.
 Oisko joku jossain joka kuulee rukouksein ja
 vastaanottaa matkallaan väsyneen?

 Jaksaako mun siipeni kantaa, sinne minne lentomatka on?
 Jaksaako mun siipeni kantaa, kantaa minut uuteen huomiseen?

Pimeässä tunnelissa kuljen, ihan hiljaa miettien,
kyyneleitä poskillani, kimmeltävät tuikkien.
Valo kirkas edessäni hohtaa,
käsi lähelleni ojentuu.
Pyyntö hiljainen kuin kuiskaus,
luokseni kantautuu.

Jaksaako mun siipeni kantaa, sinne minne lentomatka on?
Jaksaako mun siipeni kantaa, minut uuteen huomiseen?

Sinä ystäväni rakkain,
tulit juuri luokseni mun.
Saavuit juuri oikeaan aikaan,
pelastamaan uupuneen mun.
 
Jaksaako mun siipeni kantaa, sinne minne lentomatka on?
Jaksaako mun siipeni kantaa, minut uuteen huomiseen?

-AH-

Mietin millainen minä olen? Miksi käyttäydyn joskus hassusti, miksi sisäinen lapseni pomppaa esiin ja saa vallan? Mitä minun lapsuudessani on tapahtunut, mikä juttu jota en pysty muistamaan, mutta kuitenkin näin aikuisena se aiheuttaa voimakkaan tunteen minussa kuin joku lausuisi taikasanat ja käytökseni muuttuu. Olen koettanut miettiä mistä ne johtuvat, miksi olen toisinaan niin pohjattoman surullinen, minne siipeni katosivat jotka jaksoivat kannatella minua? Äitinä huomaan myös joissakin kasvatuksellisissa tilanteissa olevani heikoilla jäillä. Lapsille on laitettava rajat ( tosin nekin täytyy suhteuttaa lapsen ikään) mutta rakkauttakaan ei saa unohtaa. Miten voin opettaa lapselleni kaiken tärkeän, miten voin antaa eväitä elämään jos en edes tiedä sisimmässäni kuka olen? Miksi siipeni eivät aina jaksa kantaa?
No, ainakin voin sanoa että olen äiti ja yli kolmekymppinen. Olen vakituisessa työssä arkipäivisin, minulla on katto päänpäällä, ruokaa suuhuni laitettavaksi ja vaatteita päälle puettavaksi. Miksi valitan, vaadin itseltäni enemmän kuin pystyn näissä elämäni suhteissa antamaan itselleni. Miksi luon itselleni paineita sellaisesta äitiydestä, ihanne äitiydestä jollainen en voi koskaan olla? Ihimeitä tekevä, monitaituri jolla on paljon aikaa ja voimia, kestää uhmaikäisen kiukuttelu ja varhaisteinin pompsahdukset?  Omaa teiniyttä on täytynyt miettiä viimeaikoina ja sitä että lapseni kasvaa ja on jo aika iso, vaikka samalla kuitenkin pieni. Minun täytyy luottaa heihin ja antaa narua kokeilla omia siipiään. En voi olla aina suojelemassa ja varoittelemassa heitä. En voi vahtia ja suojella ettei heille tapahtuisi mitään pahaa, voin vain kulkea rinnalla tukena, rakastaen ja hoivaten. Hiljaa hellästi tuupaten ja rohkaisten että omat siivet kantavat.

Samalla kuitenkin pelkään että sattuu jotakin pahaa, tämä maailma on nykyisin niin kummallinen ja hullu. Mutta tiedän että pelkoni on vain pääni sisällä, suojaavan "lintuemon" hullu pelko. Ja kuitenkin tiedän että lapseni pärjää ihan varmasti tässä maailmassa.

ajattelin kirjoittaa ajatuksiani, pohdintojani, ja elämääni blogiksi. Aivan kuten päiväkirjaa kirjoittaisin, mutta vain näin nykyaikaisemmin. Mikäli eksyt blogiini, olisin kovin kiitollinen jos jättäisit tassunpainalluksen sivuilleni, kiitos.