Mietin millainen minä olen? Miksi käyttäydyn joskus hassusti, miksi sisäinen lapseni pomppaa esiin ja saa vallan? Mitä minun lapsuudessani on tapahtunut, mikä juttu jota en pysty muistamaan, mutta kuitenkin näin aikuisena se aiheuttaa voimakkaan tunteen minussa kuin joku lausuisi taikasanat ja käytökseni muuttuu. Olen koettanut miettiä mistä ne johtuvat, miksi olen toisinaan niin pohjattoman surullinen, minne siipeni katosivat jotka jaksoivat kannatella minua? Äitinä huomaan myös joissakin kasvatuksellisissa tilanteissa olevani heikoilla jäillä. Lapsille on laitettava rajat ( tosin nekin täytyy suhteuttaa lapsen ikään) mutta rakkauttakaan ei saa unohtaa. Miten voin opettaa lapselleni kaiken tärkeän, miten voin antaa eväitä elämään jos en edes tiedä sisimmässäni kuka olen? Miksi siipeni eivät aina jaksa kantaa?
No, ainakin voin sanoa että olen äiti ja yli kolmekymppinen. Olen vakituisessa työssä arkipäivisin, minulla on katto päänpäällä, ruokaa suuhuni laitettavaksi ja vaatteita päälle puettavaksi. Miksi valitan, vaadin itseltäni enemmän kuin pystyn näissä elämäni suhteissa antamaan itselleni. Miksi luon itselleni paineita sellaisesta äitiydestä, ihanne äitiydestä jollainen en voi koskaan olla? Ihimeitä tekevä, monitaituri jolla on paljon aikaa ja voimia, kestää uhmaikäisen kiukuttelu ja varhaisteinin pompsahdukset?  Omaa teiniyttä on täytynyt miettiä viimeaikoina ja sitä että lapseni kasvaa ja on jo aika iso, vaikka samalla kuitenkin pieni. Minun täytyy luottaa heihin ja antaa narua kokeilla omia siipiään. En voi olla aina suojelemassa ja varoittelemassa heitä. En voi vahtia ja suojella ettei heille tapahtuisi mitään pahaa, voin vain kulkea rinnalla tukena, rakastaen ja hoivaten. Hiljaa hellästi tuupaten ja rohkaisten että omat siivet kantavat.

Samalla kuitenkin pelkään että sattuu jotakin pahaa, tämä maailma on nykyisin niin kummallinen ja hullu. Mutta tiedän että pelkoni on vain pääni sisällä, suojaavan "lintuemon" hullu pelko. Ja kuitenkin tiedän että lapseni pärjää ihan varmasti tässä maailmassa.